Muutimme Sipoon maaseudulle kymmenen vuotta sitten Helsingistä. Yksi syy muuttoon olivat kissat, joita helsinkiläisessä rivitaloyhtiössä eivät kaikki katsoneet hyvällä. Kissat olivat nimittäin tottuneet liikkumaan vapaasti ulkona. Ei auttanut pihan hiekkalaatikon päälle räätälöity pressu, eivätkä kissankarkotteet, joita jaoin ärtyneille naapureille. Puhumattakaan Suomen järjestyslain tulkintaa koskevista ehdottoman asiantuntevista ja auliista luennoistani! Yritimme kovasti olla vastuullisia kissanomistajia, mutta moni taisi huokaista helpotuksesta vasta kun muutimme pois.
Muuttomme jälkeen kissat olivat totutelleet toista kuukautta uusiin sisätiloihin ennen kuin päästimme ne ensimmäistä kertaa tutustumaan omaan reviiriinsä. Pian varovaisten alkukierrosten jälkeen kissat ymmärsivät saapuneensa maalaisparatiisiin – oli metsää, peltoa, kallioita, ei isoja teitä lähistöllä ja terassin alle pääsi nopeasti turvaan! Eikä aikaakaan, kun jo ensimmäiset metsähiiret tuotiin esiteltäväksi isäntäväelle.
Kissoillamme on asuinpaikasta riippumatta aina ollut kaulapannat, joissa on omistajan puhelinnumero.
Koska kissat ovat niin tottuneet pantoihin, niitä voi pitää mukavan löysällä. Kaulapannat ovat myös itse aukeavia siltä varalta, että kissat jäisivät pannastaan kiinni johonkin. Maalle muutettuamme aloimme saada huvittuneita hymähdyksiä kissojemme kaulapannoista – ai, ne ovat teidän kissoja? Vähän ajan kuluttua kaikki naapurit tiesivät kissamme, koska yhdelläkään toisella maalaiskissalla ei tietenkään ollut sellaisia hassutuksia kaulassaan! Kommenteista huolimatta tuntui hienolta, että kissojen vapaa ulkoilu ei maalla herättänyt minkäänlaisia aggressioita, päinvastoin, lähinaapurit toivottivat kissamme tervetulleiksi pitämään heidänkin hiirikantansa kurissa.
Sitten se tapahtui, vain pari kuukautta muuttomme jälkeen. Pihalle oli ajanut kuorma-auto, uutta sohvaa kannettiin sisälle - kuului isoja ja vieraita ääniä. Nuorin kissamme oli ulkona, säikähti outoa meteliä ja säntäsi metsään.
Eikä tullut kotiin sinä iltana, eikä seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavanakaan… Kaikki kauheudet ja vaarat vilisivät päässäni, tämäkö nyt oli maallemuuton hinta, kyselin itseltäni. Tuskaisena kiersin kylätiet, metsät ja pellot huutelemassa kissaa. Tein katoamisilmoituksen, jota jaoin tienristeyksiin ja puhelintolppiin. ”Onneksi sillä on edes se puhelinnumero”, rauhoitin itseäni. Viidentenä päivänä kissa tuli, omin päin, nälkäisenä, pihkaisena ja väsyneenä. Tällä kertaa puhelinnumeroa ei onneksi tarvittu. Lähes samanlaisen katoamistempun teki muutamia vuosia myöhemmin toinen pikkukissamme.
Tänä talvena laitettiin kaikille nykyisille kissoillemme vielä lisäksi tunnistussirut niskanahan alle. Pieni, helppo ja halpa toimenpide, joka entisestään helpottaa kissojen omistajan löytymistä hätätilanteissa.
Pantahan saattaa irrota, mutta riisinjyvän kokoisessa sirussa säilyy yhteys omistajan tietoihin, kunhan pitää ne ajan tasalla. Sirunlukijoitakin on löytöeläintalojen lisäksi ainakin eläinlääkäreillä.
Haluamme edelleenkin olla vastuullisia kissanomistajia. Tiedostamme ulkoilevan kissan elämää uhkaavat vaarat: metsäneläimistä ketut, supit, ilvekset ja kyykäärmeet (melko pieni riski), kissojen reviiritaistelut (kohtalainen riski) ja ylinopeutta ajavat autoilijat (melko iso riski). Tiedostamme myös seuraukset, joita kissojen ulkoilu aiheuttaa pääasiassa jyrsijöille (mainetta ja kehuja) ja harvemmin sisiliskoille ja pikkulinnuille (toruja). Nuorimmat kissamme ovat käyneet herkkuraksuperusteisen ”koirakoulun”, jolla ne opetettiin tulemaan yöksi kotiin. Omaksikin yllätykseksemme läksy on opittu, ne todellakin nukkuvat yönsä sisällä! Vain vanhin kissamme elää omaa elämäänsä vanhan kaavan mukaan. Leikattujen kissojen reviiri näyttää olevan aika suppea, vain noin 200-300 metrin etäisyydellä kotoa.
Otamme siis kissojemme puolesta tietoisen riskin, teemme minkä voimme riskien vähentämiseksi ja sen jälkeen annamme kissojemme nauttia siitä mistä me itsekin, elämästä ihanan luonnon keskellä!
-Tuula
Comments