Kaikki alkoi joulukuussa 2016, kun lähdimme Tolkkisten kissatalolle mieheni kanssa ostamaan seuraavan vuoden kalenteria. Sitä ei ääneen sanottu, mutta molempien mielessä se ajatus kyti... joku kissoista varmasti valloittaisi meidän sydämet. Olimme jo jonkun aikaa myös miettineet vapaaehtoistyötä talolla ja seuraavan vuoden puolella pääsimmekin mukaan toimintaan.
Kotona meillä oli jo nelivuotiaat tyttökissat Vinku ja Veeruska. Talolla eräs työntekijöistä kertoi, että kannattaa valita pentukissa, joka luultavasti sopeutuisi nopeasti ja vanhemmat kissat hyväksyisivät sen oletettavasti paremmin kuin aikuisen kaverin.
Talolla oli silloin aika monta pentua, melkein kaikki jo varattuja. Yhtä ei kukaan kuitenkaan ollut vielä halunnut ja syy selvisi pian. Pentu oli nuori villikissa Belle, vielä muutaman viikon alle luovutusiän. Pääsimme katsomaan Belleä karanteeniin ja ensikohtaaminen ei ollut ruusuilla tanssimista.
Pentu todellakin oli villi, se sylki ja sähisi meille, eikä antanut tulla lähelle.
Istuimme hetken karanteenin lattialla, mutta talolla oli sulkemisaika ja meidän oli aika lähteä. Jokin siinä pienessä sisupussissa kuitenkin sai sydämen läpättämään ja varasimme sen heti ennen lähtöä. Emme halunneet menettää tilaisuutta.
Kotona puhuimme koko illan Bellestä. Pieni villikko oli vaikeasta alusta huolimatta rakkautta ensi silmäyksellä. Menimme heti seuraavana iltana taas talolle katsomaan sitä ja tästä alkoi noin kolmen viikon mittainen tutustumisjakso ennenkuin saimme sen kotiin. Kävimme 3-4 kertaa viikossa talolla leikkimässä Bellen ja muiden karanteenin villikissojen kanssa. Muut kissat olivat halukkaampia tekemään tuttavuutta, Belle seurasi nuorimpana sivusta.
Tuli joulu ja uusi vuosi ja kotiinlähtöpäivä läheni. Tuntui, että Bellen kanssa tutustuminen eteni todella pienin askelin. Jotain kuitenkin tapahtui päivää ennen kotiin pääsyä. Belle makoilen pedillään, antoi silittää ja kehräsi! Aivan kuin se olisi tiennyt, että tässä ne nyt ovat, minun loppuelämäni ihmiset.
Seuraavana päivänä kävimme hakemassa Bellen kotiin. Nimesimme sen Viuhtiksi, Vinkun ja Veeruskan kanssa paremmin rimmaavaksi. Alkuun Viuhti pysytteli kantokopassaan josta se säntäsi saunaan. Teimme sille sinne turvallisen pesän, sekä veimme sinne vettä, ruokaa, hiekkalaatikon ja leluja. Muutama päivä meni pelkästään saunassa eikä Viuhti antanut juuri koskea. Vanhempi kissamme Vinku kävi välillä tutkailemassa tätä outoa tulokasta.
Lopulta mielenkiinto meitä muita kohtaan voitti ja Viuhti uskaltautui nopeasti ensin eteisen puolelle, josta se leikin varjolla siirtyi myös olohuoneeseen.
Varmistimme, että se pääsi piiloon mm. sohvan alle tarvittaessa. Muutaman päivän päästä kissat jo leikkivät ja nukkuivat myös yhdessä ja uskaltautui pentu käväisemään jopa sylissäkin.
Villipennun kesyttämisessä meni kaiken kaikkiaan yli puoli vuotta. Edistyminen tapahtui hitaasti ja vaati kärsivällisyyttä ja hermoja. Mm. pissivahingoilta ei säästytty ja jouduimme ostamaan uuden sohvan. Päivääkään en silti vaihtaisi pois ja kesyyntymistä edisti vanhemmat kissamme, joiden kanssa pentu sai harjoitella kesykissan elämää. Aikuisten villikissojen kohtalo ei aina ole yhtä onnellinen, sillä ne eivät välttämättä koskaan kesyynny.
Meidän taloudessa vietetään nyt kuitenkin onnellista sisäkissan elämää, Savon sydämessä Kuopiossa. Tällä hetkellä en ole itse fyysisesti mukana esy:n toiminnassa, mutta puoli vuotta kissatalon aputassuna jätti jäljen sydämeen ja antoi paljon ajattelemisen aihetta ja hyviä muistoja.
Eläinsuojelutyö on iloa, surua, onnistumisen hetkiä, todella arvokasta työtä ja tulen varmasti jatkossakin olemaan mukana toiminnassa tavalla tai toisella.
Mukavaa kevään jatkoa toivottelee Johanna ja kumppanit.
ps. Belle eli Viuhti toimi myös PSEY:n mallina villikissa Facebook-julkaisussa.
Comments