Tuota kysymystä pohdimme noin neljä vuotta sitten, kun työtilanteeni alkoi näyttää vihreää valoa kissan hankkimiselle. Olimme tuolloin ehtineet olla vapaaehtoisia kissatalolla jo pari vuotta ja nähneet monen ihana kissan pääsevän hyvään kotiin. Luonnollisesti aloimme katsella talolle tulevia karvapalleroita ”tositarkoituksella”.
Lapset toivoivat pentua, mutta minä sain puhuttua heidät ympäri ja ajattelemaan vanhempaa kissaa. Mutta mistä tietäisimme, mikä niistä kaikista kissoista olisi juuri meille paras?
Meillä oli omat värimieltymyksemme (”täysmusta ois ihana – tai musta JA valkoinen JA harmaa!”, ”pitkäkarvainen kilpikonnaväritys on paras!”, ”punavalkoset on niiiin ihania!”), mutta tietenkin kissan luonteella olisi myös väliä, tulisihan se lapsiperheeseen. Kesytysprojekti ei siis tullut kyseeseen.
Kuukausien kuluessa ehdimme tutustua ja vähän rakastuakin moneen kissaan. Yksi harmaavalkoinen jössikkä kiipesi aina syliin ja piilotti päänsä ihmisen kainaloon. Yksi kilpikonnakuvioinen (lyhytkarvainen) matami oli ollut talolla jo pidemmän aikaa vaikka nautti silityksistä. Yksi nuorempi rasavilli oli ihanan leikkisä. Jokaisen kohdalla sanoin ”jos tämä on talolla vielä kesäkuussa, kun voimme ottaa kissan, niin tämä tulee meille!”. Vaan miten kävi? Tuota lausetta seuraavalla viikolla kunkin kissan oli varannut joku muu O.O Kolmannen kerran jälkeen aloimme jo epäillä meillä olevan yliluonnollisia kykyjä!
Katselimme myös muiden eläinsuojeluyhdistysten nettisivuja, mutta kissan valitseminen valokuvasta ei jotenkin tuntunut luontevalta – me halusimme tuntea tulevan lemmikkimme. Samoihin aikoihin Psey alkoi järjestää aktiiveilleen tutustumiskäyntejä muihin esyihin. Kävimme tutustumassa Loviisan kissataloon, PHESYyn, Onnentassuun ja Lohjan esyyn. Ei niillä matkoilla kissoja hankkimismielessä katsottu, vaan tutustuttiin toimintaan ja verkostoiduttiin. Vaan miten kävi..
Eräänä aurinkoisena ja lämpimänä päivänä ajoimme Päijät-Hämeen eläinsuojeluyhdistykseen Lahteen. Meille esiteltiin tiloja ja toimintaa ja näimme toki kissojakin. Siirryimme karanteenihuoneeseen, jossa jokaisella kissalla oli oma pieni ”koppi”, jossa saivat toipua mm. steriloinnista. Opas puhui jostain... Minun huomioni oli kiinnittynyt ruskearaidalliseen kisuun, joka istuanapitti MINUA kovin kauniisti. Kuiskasin hänelle hiljaa ” no hei pikkuinen”. Kissa ojensi hentoa tassuaan verkon läpi. Koskin tassua ja tiesin, että tässä se oli. Minun kissani. Muut olivat jo poistumassa huoneesta, kun havahduin, etten ollut kuullut esityksestä sanaakaan. En ollut ennen uskonut ”rakkauteen ensisilmäyksellä”, mutta tämän kissan kohdalla niin kävi.
”Anteeksi, mutta onko tämä kissa varattavissa?”
Muutaman mutkan kautta (kissan varaustinteesta ei ollut heti varmuutta, kissa sairastui eikä voinut muuttaa suunnitellun aikataulun mukaan...) ja muutaman lapset yllättävän Lahden -visiitin jälkeen (”Mentäiskö lapset käymään Lahden kissatalolla, siellä on joku tapahtuma?” --- ”ÄITI!!! TULEEKO TÄÄ OIKEESTI MEILLE?!?” ) PHESYn työntekijä lopulta ajoi meille kissan kanssa (PHESY ei luovuta kissoja mukaan, vaan haluaa käydä samalla tarkistamassa tulevan kodin). Kiira-kissa (solakka kuin silakka ja notkea, kuin taitoluistelija) oli heti kuin kotonaan!
Nyt kolme vuotta myöhemmin olemme yhä aivan rakastuneita kissaamme. Hän on kaunis, leikkisä, hupaisa hyppelijä, hyväkäytöksinen, kova tyttö pesemään ihmisten käsiä, hirmuinen kehrääjä, puskee, tykkää silityksistä – siis aivan ihana! Lapset ovat puhuneet, josko Kiiralle saisi kaverin...
Värillä ja iällä ei ole väliä, kun se oikea osuu kohdalle!
- Kati + co