Olen aina rakastanut eläimiä, olen myös mielelläni antanut roponi eläinsuojelutyön hyväksi, mutta en koskaan kuvitellut pystyväni tekemään eläinsuojelutyötä. Jo tietoisuus viattomien eläinten huonosta kohtelusta tekee pahaa, puhumattakaan lehtien eläinrääkkäysuutisista, joita en yksinkertaisesti voi enää lukea, koska näen niistä öisin painajaisia. Sitä paitsi leipätyö vei lähes kaiken ajan.
Jäätyäni vuosi sitten eläkkeelle näin paikallisen fb-ryhmän sivustolla kutsun liittyä PSEY:n kannatusjäseneksi. Totta ihmeessä halusin ryhtyä kannatusjäseneksi! Liittyessäni mainitsin varovaisesti, että voisin ehkä myös tehdä jotain, joskus, silloin tällöin. Sain kutsun vapaaehtoisten perehdytystilaisuuteen ja, by the way, työ edellyttäisi säännöllistä sitoutumista. Vielähän voin vetäytyä, jos tuntuu liian rankalta, ajattelin.
Ensimmäistä kertaa Tolkkisten kissatalolle tullessani minua jännitti, pelkäsin näkeväni jotain, mitä en haluaisi. Pelko oli turha, sillä näin sellaista, mitä jokainen eläintenystävä haluaisi nähdä: siistit kodikkaat tilat ja hyvin hoidetut kissat, joilla kaikilla oli oma rauha tilavissa karanteeneissa. Työ oli tarkkaan organisoitua, yksittäisen vapaaehtoisen olisi helppo liittyä joukkoon, kun tietää miten toimitaan, ja aluksi työtä tehtäisiin kokeneen hoitajan rinnalla.
Myös eläinsuojelutyön paikallinen merkitys paljastui: kyse ei ollut pelkästään löytökissoista, vaan myös haitallisten kissapopulaatioiden purkamisesta, huostaan otettavista kissoista, sosiaalisin perustein hoidettavista kissoista. Työssä risteytyivät sosiaalityön, eläinsuojelulain ja valvontaviranomaisten velvoitteet. Ei siis mitään kukkahattutätien touhua.
Pian täyttyy ensimmäinen vuoteni vapaaehtoistyössä. Olen päässyt osaksi yhteisöä, jollaisesta monella työpaikalla voi vain uneksia. Toimeen tarttuvaa, innostunutta, arkailematonta, aikaansaavaa, ammattimaista, jämäkkää ja monitaitoista porukkaa, jolla on vieläpä hauskaa yhdessä! Siinä porukassa ei kenellekään tulisi mieleen väheksyä tai kyseenalaistaa rakkauttamme kissoihin tai eläimiin ylipäänsä.
Olen myös alkanut ymmärtää, että tälläkin työllä on rajansa. Kaikkia alueemme kadonneita tai laiminlyötyjä eläimiä emme voi auttaa, mutta teemme parhaamme niiden hyväksi, jotka tulevat meidän vastuullemme. (Sehän ei ole ihan vähän, hoidettavien määrä pelkästään viime vuonna oli kunnioitettavat 276!) Emme myöskään voi mennä niiden ihmisten pään sisään, jotka ovat meille tuntemattomista syistä kohdelleet kaltoin omia lemmikkejään, voimme vain keskittyä pitämään näistä eläimistä huolta.
Tästä työstä ei makseta palkkaa, mutta vapaaehtoisena tuntee kummasti rikastuvansa sisältäpäin. Palkkio on se villinä sähisevä ja sylkevä pikkukissa, joka hiljalleen alkaa luottaa ihmiseen, tai se kovia kokenut hylätty kissa, joka pitkän odotuksen jälkeen pääsee viimein uuteen kotiin. Henkilökohtainen palkkioni on oman epäilyni rajan ylittäminen - minä pystyn, sittenkin!
- Tuula